Olen miettinyt Hollannissa asuessani ihmisten urbanisoitumista ja ruokaan menettämiänne siteitä sen johdosta. Täällä ruoka ei omaa arvostusta ja siihen laitetaan paljon enemmän säilöntä aineita kun suomessa. Ekologinen syöminen on täällä "snobien" hommaa ja siihen suhtaudutaan niinkun snobeihin yleensäkkin. Ekologisuudesta, kierrätyksestä tai toisten kunnioittamisesta ei tiedetä mitään. Täällä ihmiset ovat kilpailemassa toisiaan ja luontoa vastaan ja vähät välittävät seurauksista. Kerranhan sitä vain eletään.
Mitä taas olen pikkuhiljaa muuttunut enemmän ja enemmän luonto ihmiseksi. Kun sitä ei ole, niin sitä kaipaa koko ajan. Kaipaan puistoja (jotka eivät ole täynnä ihmisiä, koiria, lokkeja ja kioskeja), maatiloja , peltoja ja ennen kaikkea satoja vuosia vanhoja metsiä, joissa kasvaa pehmeitä sammal lajikkeita ja joiden keskeltä löytyy hiljaisia kurkien säestämiä järviä.
Olen löytänyt sisäisen eläimeni. Viihdyn luonnossa enemmän kuin osasin arvata ja tiedän sen kuuluvan minuun. Tunnen myötätuntoa hollantilaisia kohtaan jotka eivät tiedä luonnosta mitään eivätkä pääse kokemaan yhteenkuuluvuutta siihen ehkä koskaan. Täällä asuessani koen ymmärtäväni itseäni, suomalaisuuttani, venäläisyyttäni ja maapalloa enemmän. Näen mitä luonnosta erkaantuminen tekee ihmiselle enkä pidä siitä. Ihminen on itsekäs, jos ei sidettä ja sitä kautta ymmärrystä luontoon löydy, tuhoamme itsemme ja toisemme hyvin nopeasti.
Pelastus ei kuitenkaan ole mielestäni kaukana. Maailma on muuttumassa ja toivottavasti se tulee pikku hiljaa myös maihin joissa ei luontosidettä ole. Matkustuksen myötä myös tälläiset ihmiset voivat halutessaan kokea oikean luonnon ja päästä osalliseksi ymmärrystä vastuustamme suojella sitä. Näinä stressaavina aikoin, kilpailun kiristyessä ja rahan pyörityksessä ihmistä alkaa ahdistamaan ja yhä useampi päätyy tutkiskelemaan itseään ja elämäänsä. Yhä useamman arvot muuttuvat rahaa syvällisemmäksi, tiedostavaksi oman ja toisten onnen tavoittelemiseksi. Ja mikä sen mukavampi tapa aloittaa kuin ruoka. Ruoka on elämän alku ja loppu. Saamme usein kiittää luomakuntaa siitä minne olemme syntyneet. Moni kuolee nälkään tässä maailmassa toisten itsekkyyden johdosta ja elävät olennot kärsivät lyhyen ikävän elämän, niin miksemme siis tekisi valintoja elämässämme jos meillä on siihen mahdollisuus? Miksi emme kunnioittaisi sitä mikä pitää meidät hengissä, eli ruokaa. Meidän pitäisi pystyä rakastamaan sitä, jonka kohtalo on lopulta olla ruokalautasellamme. Vaikeatahan se on jos emme tunne sitä, sillä ei ole enää nimeä tai lukemattomia uhrattuja tuntejamme uurastusta sen kasvattamiseksi ja huvinvoimiseksi. Se ei enääole Mustikki, Mansikki Heluna tai Hilda.
Kana on ehkä kaikkein surkeimmassa tilassa tällä hetkellä. Raukoilla on paskat olosuhteet ja hyvin hyvin lyhyt ja tuskallinen elämä. Ehkä se on vähän tyhmä eläin, mutta se ei aivojen pieni tilavuus ei poista siltä oikeutta onnelliseen elämään. Vaikken olekkaan enää täysipäiväinen kasvissyöjä, boikotoin kanaa. Olen aina säälinyt sitä ja päivitellyt sen huonoa kohtelua. Kesällä käydessäni mummon luona Valkovenäjällä löysin vanhan valokuvan jossa hymyilen kamerakke kana sylissä. Kana Kana Kana... kaikki tieni vievät kanaan.
Lopulta minulla ei ollut muuta mahdollisuustta. Halusin oman kanan. Jotta voisin kokea tämän täysin aliarvostetun eläimen henkilökohtaisella tavalla ja tutustua edes yhteen yksilöön.
Valitettavasti minulla ei ole omaa pihaa, saatika maataloa, vaan ihan vain kerrastalon kämppä huoneisto. Ajattelin ensin majoittavani kanan koulun pihaan, mutta sitten löysinkin tämän: Serama kanan. Ikinä en ole kuullutkaan tai tullut edes ajatelleeksi. Maailman pienin kana. Yleensä noin 500grammaiseksi kasvava, mutta joskus jopa 250g. Se on hieman pikku tölkkiä isompi täysi kasvuisena ja minun kaksi kuukautinen on kämmenelle hyvin pesiytyvän kokoinen
Nimesin kanani yhden lapsuuteni lempi kirjan mukaan; Hilda kana. Tästä siis kaimojen ystävyys alkoi.
Tuolla laatikossa pikkuinen istuu paniikissa, piti fiksuna pysähtyä vielä keräämään auringon kuivattamaa heinää talteen ennekuin talvi sateet ehtivät paikalle. Selvää säästöä kun ei tarvitse ostaa.
Aluksi Hilda oli kauhuissaan. Se pelkäsi minua kuin ruttoa eikä auttanut että minäkin pelkäsin hieman sitä. En saanut aina heti kiinni kun piti totutella sitä minuun, eikä auttanut että päädyin metsästämään sitä ympäri huonettani. Lopulta ajoin sen nurkkaan, se huusi kuin teurastettava ja sain pitää itseni rauhallisena etten päästänyt rimpuilevaa, siivillä läiskivää tipua taas pakenemaan.
Nyt se on kuitenkin jo tottunut kosketukseen ja pitää minua ystävällisenä ja jopa haluttuna seurana. Hilda rakastaa rastoihinni kaivautumista ja ääntelehtii tyytyväisenä seurasta. Sen jokapäiväistä touhua on hauska seurailla ja toissa päivänä rakensin tipulle pienen pation johon istutin multaan yrttejä sille kuovittavaksi. Näin jo viime yönäunta kuinka hain eläinkaupasta matoja sinne "hiekkalaatikkoon" kuovittavaksi. Harmi etten tajunnut ottaa ensi riemuja nauhalle kun Hilda kieriskeli mullassa tyytyväisenä. Noh, laitan vähän myöhemmin ainakin joitan kuvia kyseisestä mini kanasta kyseisellä mini patiolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti